Universumi pysäyttää

Me elämme ajassa, jossa pysähtyminen tuntuu väärältä ja jopa heikkoudelta. Kalenterit täyttyvät, tehtävälistat pitenevät ja hiljaisuus koetaan helposti tehottomuutena. Meille opetetaan jaksamaan, venymään ja menemään vielä vähän pidemmälle – vaikka keho ja mieli kuiskivat jo toista.

Usein me sivuutamme nuo kuiskaukset. Ajattelemme, että kyllä tämä tästä, lepään myöhemmin, tämä on vain vaihe. Ja ehkä se onkin – kunnes se ei enää ole.

Jos emme itse osaa pysähtyä, elämä pysäyttää meidät. Joskus lempeästi, joskus ravistelemalla.

Pysähdys voi tulla uupumuksena, sairautena, äkillisenä elämänmuutoksena tai tunteena, ettei jaksa enää yhtään. Se voi tulla ihmissuhdekriisinä, työuupumuksena tai selittämättömänä tyhjyytenä. Ja silloin moni meistä ajattelee epäonnistuneensa. Että minussa on jotain vialla.

Entä jos kyse ei olekaan rangaistuksesta – vaan kutsusta?

Universumi ei pysäytä meitä kiusatakseen, vaan ohjatakseen. Se pysäyttää silloin, kun olemme ajautuneet liian kauas itsestämme. Kun elämme jatkuvasti odotusten, suorittamisen tai pelon ohjaamina. Kun olemme unohtaneet kysyä itseltämme: mitä minä oikeasti tarvitsen juuri nyt?

Pysähtyminen on pelottavaa, koska hiljaisuudessa kuulemme asioita, joita olemme vältelleet. Totuuksia, tunteita, väsymystä, kaipuuta. Mutta juuri siellä alkaa todellinen matka itseen. Ei tekemällä enemmän, vaan olemalla enemmän läsnä.

Usein vasta pysähdyksen jälkeen ymmärrämme, kuinka kauan olemme eläneet ylikierroksilla. Kuinka normaaliksi olemme tehneet jatkuvan kiireen. Ja kuinka syvää viisautta kehossamme ja mielessämme on ollut koko ajan – me emme vain kuunnelleet.

Ehkä tämän ajan suurin oppi onkin tämä:
Meidän ei tarvitse odottaa romahdusta pysähtyäksemme.

Voimme harjoitella pysähtymistä jo nyt. Hengittää syvempään. Kuunnella kehoa. Sanoa joskus ei. Valita hitaammin. Antaa itsellemme lupa olla keskeneräinen.

Ja jos universumi on jo pysäyttänyt sinut – ehkä et ole myöhässä.
Ehkä olet juuri oikeassa kohdassa. 💖